"En voi ymmärtää, että olet kuollut.
Sinähän olet kuin aurinko.
Sinun hymysi leviää läpi koko
kasvojen ja valaisee kaiken, aivan kaiken,
lämmittää syvältä sisimmästä
ja sanoo, että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy,
maailma on kaunis paikka...
Ja nyt sinä olet kuollut.
Minä en ymmärrä sitä sanaa.
Se ei liity sinuun, sinä olet elävä,
kaikki sinussa elää, sinä olet vahva
ja voimakas ja liikkuva ja elävä,
et sinä voi olla kuollut.
Minä en hyväksy. Minä en hyväksy."
"Kun ensimmäinen valonsäde tuli
monen yön jälkeen,
se oli erilaista kuin mikään valo ennen.
En kysy, en kysy, pitikö surun tulla näin suureksi,
että näkisin valon.
En kysy, en kysy, miksi näen värit jälleen,
vaikka suru on yhä läsnä.
En kysy, en kysy, sillä valo
on minulle yllin kyllin."
Tunsin itseni yhtä kuihtuneeksi ja hauraaksi, kuin nuo kuivat kukat, seistessäni yksin tyhjällä parvekkeellasi.
Tämä kaunis lohdutus itketti minua kovasti.
"Sinä päivänä tuli suru.
Suru vangitsi minut tummaan, tiheään kankaaseen,
eikä valoa enää ollut.
Värit katosivat ja esineet, joita ennen rakastin
muuttuivat merkityksettömiksi.
Ikävöin menneiden päivien mitäänsanomattomia
hetkiä:
harmaat, arkiset päivät olisivat nyt juhlaa.
Ikävöin väsymystä, joka ei aiheuta kipua.
Joku puhuu minulle huomisen toivosta.
Katson häntä pitkään ja ajattelen:
Hän ei tiedä, hän ei tosiaan tiedä,
mitä on olla surun vanki.
Päivää on vielä jäljellä - yö tulossa."
"Minulla on ikävä sinua. Minä rakastan sinua niin kovasti. Tunnen sen ihossani. On kuin silittäisit joskus vieläkin selkääni tai hipaisisit välillä olkapäätäni. Silitykset ja hipaisut tekevät sydämeni tyhjäksi. On kuin minussa olisi aukko. Tai kuin maailmassa olisi aukko, kuin olisin yksin ison pimeyden keskellä."
"Tämä hetki, tyhjiö jossa ei ole muita kuin minä ja ikävä, ja tuntuu kuin en saisi henkeä. Avaan suun ja koetan vetää henkeä, mutta ilmaa ei tule, mitään ei enää ole. Näen vain itseni kuin jostain kaukaa, näen miten pieni olen, supussa ja sykkyrällä, nurkassa. Sinä et ole enää täällä, sinä olet poissa. Minulla on ikävä sinua.
"Minulla on nämä kaksi kuvaa päässäni, sinä nauramassa ja sinä arkussa, enkä pysty yhdistämään pisteitä niiden välillä. En ymmärrä mitä on tapahtunut, että ollaan tultu naurusta arkkuun. En näe sitä. En näe; näen vain, että sinä et ole täällä enää, sinä et ole tässä, tuossa, missään, sinä et ole tuossa hartiattomana ja pienenä. Minä olen, ja minusta on puolet poissa."
"Ei tämä ole totta. Tässä on jokin virhe. Et ole kuollut, ajattelen. Huudan. Älä lamaannu. Toimi. Älä jää paikallesi. Mua tarvitaan. Mä tarviin jonkun. Jos jään tähän nyt, en pääse täältä koskaan pois." 
